No niin, nyt on lähes viikko asuttu Perhekuntoutusyksikössä. Tunteet ja fiilikset ovat vaihdelleet laidasta laitaan, niin jokaisella lapsella, kuin minullakin. Olen ollut helpottunut, etten ole enää yksin tekemässä päätöksiä, kiitollinen, että joku on kanssani ottamassa vastaan raivoa ja kiukkua, jota uusi tilanne nostaa pintaan. Välillä on kuitenkin kaduttanut: Mihin olen oikein itseni ja lapseni laittanut, auttaako tämä muka meitä arjessa?? Haluanko itse elää kontrollin alla??

Haasteeksi on yllättäen muodostunut tekemisen puute. Kotona sitä oli aina jotain pientä puhdetta, luppoaikaa ei jäänyt. Jos jäi, oli se helppo kuluttaa koiran kanssa, tai karaokebiisejä treenaten. Asuntomme täällä on uusi ja siisti, yleistä järjestystä on helppo pitää yllä, varsinkin nyt kun uusien sääntöjen myötä myös nuoriso osallistuu enemmän siisteyspolitiikkaan. Pari kertaa on käynyt mielessä, miten paljon olisin tähänastisen elämän aikana  tienannut "omaa ja/tai laatuaikaa lasten kanssa", jos olisin vastuuttanut lapsiani enemmän ja aikaisemmin. Vielä kun otetaan huomioon luonteeni, joka vaatii pientä kiirettä ja painetta saadakseen asioita tapahtumaan, tuntuu tällainen notkuminen välillä hyvinkin turhauttavalta. Toivon, että rutiinien muodostuminen ja viikko-ohjelman vakiintuminen tuo helpotusta kaikkeen edellä mainittuun...

Jälkikasvu käyttää oman luppoaikansa toistensa härnäämiseen, tai keskittää energiansa siihen miten saisi mahdollisimman kuuluvasti tuotua julki sen itsestäänselvän tosiasian, että on tylsää. Vankilassa ei olla täällä oltu, lapset ovat saaneet tavata kavereitaan, suunnitella omia menojaan, mutta tiukemmassa kontrollissa kuin ennen. Perheen yhteinen tekeminen tuntuu kaikille olevan outo ja epämiellyttävä asia, mikä on saanut minut löytämään taas yhden virheen äitien pitkään vikalistaan liitettäväksi: Olen halunnut kovasti olla kaikille tasapuolinen äiti, koittanut järjestää jokaiselle kahdenkeskistä aikaa vanhemman kanssa, ettei kukaan tuntisi itseään laiminlyödyksi. On jäänyt huomaamatta, miten tärkeää olisi opettaa lapset toimimaan myös yhdessä, perheenä, yhteisen hyvän ja kivan eteen...

Oman draamansa aiheutti kaksosten uuden koulun aloittaminen. Luokkatoiveita ei koulu pystynyt toteuttamaan, ja siitäkös Kuopustyttö riemastui. Itku ja parku tutustumistilaisuudessa oli valtaisa, osansa saivat niin opettajat, minä äitinä, Yksikön työntekijät kuin uudet (vielä täysin tuntemattomat) luokkatoveritkin. Kielenkäyttö oli sen verran railakasta, että yllätti jopa minut, ja kiusaus tekeytyä yksikön työntekijäksi vanhemman sijaan oli suuri... Tunsin häpeää kasvatustaidoistani, kunnes ymmärsin: Olen opettanut lapsilleni hyvät käytöstavat. Jos he päättävät olla niitä noudattamatta, kantavat he itse vastuun käytöksestään. 12-vuotias fiksu, fyysisesti ja psyykkisesti terve lapsi osaa jo mielestäni tehdä käyttäytymiseensä liittyviä päätöksiä, ja kantaa niistä vastuun.

Rajoittaminen ylipäätään on ollut teineilleni shokki: Äiti ei enää neuvottele (koska ei ole enää yksin neljää vastaan), äiti ei enää anna vinkumisella periksi (koska pystyy olla vahva tietäessään, että joku muu jatkaa, ellei hän itse jaksa), äiti määrää (koska on saanut vahvistusta luomilleen säännöille, ja tietää niiden olevan oikein). Heille tuntuu olevan vaikea hyväksyä sitä, että myös muut ihmiset sekaantuvat heidän asioihinsa. Ohjaajat Yksikössä kuulevat lähes joka päivä lauseet `Mitä se sulle kuuluu` tai `Et sä oo mun äiti`. Ymmärrän nuoriani kyllä: Saavutetuista eduista ei kukaan, aikuinen eikä lapsi, halua luopua. Elämä on muuttunut; uusi ja outo paikka, ympäristön paineet, oma paha olo, pelko, syyllisyys... Ihan samoja asioita he käsitteleät mielessään, kuin minäkin. He vain reagoivat eri tavalla. Välillä on pakko jopa ihailla sinnikkyyttä ja paloa, jolla omaa etua puolustetaan!

Toivoisin, että jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin saisin tämän porukan käsittämään, että yhteisön etu on myös yksilön etu. Kun perhe voi hyvin, myös lapset ja vanhemmat yksilöinä voivat paremmin. Toivon ettei se ole myöhäistä, että saamme vielä joskus postata Facebookkiin ;) rehellisesti ja täysin sydämestä: -Se tunne... kun kotiin tullessa vastassa on maailman ihanimmat ja arvokkaimmat ihmiset!