Joulu on lähes ovella. Meille tästä tulee erilainen joulu, monellakin tapaa. Kun vuosi sitten tein päätöksen vuorotteluvapaan aloittamisesta, en ajatellut rahatilannetta kovin pitkälle. Ajattelin vain lapsia ja vallitsevaa tilannetta. Minulle oli tärkeintä, että viimeinen mahdollisuus olla läsnä ennen heidän aikuistumistaan tulisi käytettyä. Että aikuisen läsnäolo helpottaisi arkea Esikoisen biletysvaiheessa, Keskimmäisen kapinoinnin pyörteessä, Kuopuspojan mielenterveyden ja jaksamisen horjuessa sekä Kuopustytön heräävän murkkuiän myllerryksessä. Päivääkään en ole päätöstäni katunut, mutta ennakkosuunnittelua ja harkintaa olisin käyttänyt enemmän, jos olisin ymmärtänyt, miten tiukille kotiinjääminen vetäisi yhden aikuisen talouden.

Vuosi on taisteltu vaihtelevalla menestyksellä. Säästöt käytetty viimeistä penniä myöten, nostamattomat lainat siirretty tilille, äidiltäni avustuksia pyydellen ja tiukassa paikassa jopa ystäviltä lainaillen. Olen hyväksynyt tilanteen ja ymmärrän, ettei tämä ole ikuista, mutta joulunaika on tämän päivän maailmassa se hetki, kun rahattomuus kirpaisee eniten. Koskaan ei meillä ole lapset saaneet kaikkea haluamaansa, mutta jouluksi olen yleensä yrittänyt täyttää jokaiselle lapselle edes yhden kauan kaivatun (ja yleensä vähän kalliimman) toiveen. Tänä vuonna ei onnistu edes pienet toiveet. Pakko tunnustaa, että sapettaa, itkettää, hävettää ja kiukuttaa. 

Onneksi meillä ei joulupukkiin enää uskota; muuten tätä olisikin hankala selittää lapsille. Siksi olenkin hyvissä ajoin joutunut tuomaan julki, ettei tänävuonna lahjasäkit pullistele meidän kuusen alla,ja suurempia hankintoja joudutaan nyt odottelemaan määrittelemättömän ajan. Välillä käy mielessä, että tarvitseeko lapsen kohdata tämä jo tässä vaiheessa, ennen aikuisuutta ja omaa taloudenhallintaa? Kuitenkin olen myös kiitollinen: Tiedän, että Suomessakin tämä on monille arkipäivää, normaalia elämää, joka jatkuu vuodesta toiseen. Meillä on sentään toivoa kaoottisen rahatilanteen parantumisesta...

Jokainen vanhempi haluaisi tietenkin tarjota jälkikasvulleen kaiken tarvittavan. Yhdelle lapselle se vielä onnistuisi, kierrättämällä kahdellekin. Pistoja sydämessä tuntuu siinä vaiheessa, kun huomaa, ettei siihen neljän kanssa pysty. He tarvitsevat niin paljon! Pelkästään vaatekulut ovat valtavat, varsinkin jos ostetaan se, mitä oikeasti tarvitaan. Meillä on opeteltu olemaan ilman. Kasvupyrähdykset saisivat minun puolestani olla jo ohitse, koska tänään ostetussa takissa saattaa kahden kuukauden päästä olla jo liian lyhyet hihat. 

Jos mennään harrastuspuolelle, en voi äitinä tuntea muuta kuin epätoivoa. Tänään oli läheisen laskettelurinteen ensimmäinen aukiolopäivä. Jo viikkoja on ruokapöytäkeskustelut koskeneet lähinnä sitä, että mistä saamme hommattua lasketteluvälineet jokaiselle mahdollisimman edullisesti. Kirpparit ja käytettyjen nettisivustot käydään läpi päivittäin, itketään ja raivotaan kun kaikilla muilla on kausikortti ja omat välineet (jotka tosiaankin tulevat halvemmaksi kuin vuokratut). Jos uuden setin hinta on halvimmillaan 300-400 euroa ja käytetyn hyväkuntoisen puolet siitä, voi jokainen laskea mitä se tekee kerrottuna neljällä. Tosiasiassa meillä ei ole tähän varaa, mutta sisu ja sydän ei anna periksi sanoa sitä lapsille. Kysymys on kuitenkin hyvästä harrastuksesta, jossa koko perhe viihtyy jopa yhdessä. Mutta vannon, todellakin vannon, että alan kirkumaan, jos vielä kuulen lauseen, joka alkaa sanoilla : "Ostetaan pian meille..."

Jos unohdetaan materia, on tämä joulu meille kuitenkin erilainen: Olemme jouluna kotona "lomalla". No, lapset viettävät osan joulustaan isänsä luona, mikä ei poikkea totutusta, mutta itselleni tämä on ensimmäinen joulu koskaan ilman kumppania. Neljä päivää ihan yksin: Pitäisi olla innoissaan, tiedän että olen henkisen lepohetken tarpeessa, mutta miksi päällimmäinen tunne on kuitenkin puhdas kauhu?? Tiedän, että olisin tervetullut moneenkin joulupöytään, mutta JOULU - se on perheen ja lasten juhla... Rakastan yksinoloa, mutta kammoan yksinäisyyttä, ja luulen, että minun jouluuni mahtuu molempia...

Eniten toivon kuitenkin, että vaikkei pöytämme notku joulunpyhinä herkuista, eikä lahjapaperit vie paljoa lattiapinta-alasta, pystyisin jollain keinoin luomaan jouluntunnelmaa. En ole varma pystynkö siihen, osaanko tai kykenenkö, vaikka loppujenlopuksi en usko sen olevan kovin suurista asioista kiinni. Toivoisin oikeaa joulukeliä eli hiljaista lumisadetta minua auttamaan. Sytyttäisin kynttilöitä, soittaisin joululauluja, katselisimme hyviä elokuvia,  ja ehkä jopa rakkaita ihmisiä ilmestyisi kylään... Toivon, ettei tämä joulu jäisi meidän perheen mieleen huonona jouluna, vaan ainoastaan erilaisena jouluna.