Joulusta selvitty. Ja hienosti, me kaikki. Ihanien Ystävien ja Rakkaitten avulla. Meillä on ollut onnea.
Nyt olisi aika keskittää energia tulevaan; tulevalla viikolla sovitaan täällä Laitoksessa rytmi kotiviikonloppujen, isän viikonloppujen, tulemisien ja menemisien suhteen. Minulla vaan ei ole ehdottaa ratkaisuja...

En tiedä millä pääsisin tästä epävarmuudesta isän viikonloppujen suhteen. En koskaan voi täysin luottaa, että lasten oleminen, tulemiset ja menemiset hoituu, että kaikki on kunnossa. Yritän puhua isän kanssa, joka on aina periaatteessa samaa mieltä kanssani. Kuitenkaan sovitut jutut eivät tahdo onnistua. Joka tapauksessa joudun olla "hälytysvalmiudessa" koko ajan, vähintään puhelimen päässä. Isä on hyvä isä, omalla tavallaan, en epäile sitä. Kuitenkaan se tapa ei aivan riitä. Lapset tarvitsisivat läsnäoloa, osallistumista arkeen, viimeistä sanaa, rajoja, välittämistä. Ei riitä, että kerran kahdessa viikossa osaa olla mukava. Ei ainakaan äidin näkövinkkelistä.

Nytkin lehtien palstoilla on käyty keskustelua äideistä, jotka vaikeuttavat lasten tapaamisia isän kanssa. Se, ettei isä halua tavata lapsiaan, hyväksytään helpommin. Tapaamisoikeussopimuksessa sanotaan (ainakin kun viimeksi tarkistin), että "LAPSELLA on oikeus tavata...". Tämä oikeus jää kuitenkin usein isän suostumuksen, menojen, elämäntilanteen ja halun varjoon. Jos minulla olisi kaikki valta maailmassa, muuttaisin sanat muotoon "Isällä on velvollisuus osallistua lastensa arkeen ja äidillä velvollisuus mahdollistaa tämä". Laki koskisi tietysti vanhempia riippumatta siitä onko lähivanhempana äiti vaiko isä, ja edellytykset vanhempana toimimiseen ovat molemmilla vanhemmilla olemassa. Lyön vetoa, että useampi avioerolapsi voisi paremmin, useampi rikkonainen perhe olisi kuitenkin omalla laillaan ehjä.

Olen taistellut isän viikonloppujen puolesta jo lähes kymmenen vuotta. Välillä taistelua on tarvittu, välillä ei, mutta kiinni on pidetty siitä, että lapset tapaisivat isää vähintään kahden viikon välein. Syy tähän taisteluun on rehellisesti ollut puhtaasti itsekäs: En jaksa itse, ellen saa välillä jakaa vastuuta, hellittää hetken. Ne hetket kantavat yli riitojen, raivonpurkausten, yhteenottojen, syyllistämisen ja velvollisuuksien. Tv-mainoksesta löytynyt sanonta "Sitä vain jaksaa paremmin, kun on jotain, mitä odottaa" pitää tässä tapauksessa paikkansa. Jos se tekee minusta itsekkään, olen sitten sitä ihan avoimesti. Mutta en usko, että itsekkäät syyt poistavat kuitenkaan sitä tosiasiaa, että suhde isään katkeaa lopulta, ellei sitä kukaan ylläpidä. Niin kävi minullekin murkkuiässä, enkä toivoisi sitä omille lapsilleni. Esikoinen teki päätöksensä 14-vuotiaana ja Keskimmäinenkin on jo miettimässä samaa: Haluanko enää tavata isääni säännöllisesti, vai riitääkö minulle satunnaiset käynnit. Surullista.

Myös laitoksen kanta on se, että isän viikonloppuja harvennettaisiin. Kaksi laitosviikonloppua kuukaudessa meille, yksi meille yhdessä kotona ja yksi lapsilla isän luona. Toivottavasti tämä ehdotus perustellaan minulle hyvin, sillä tällä hetkellä näen siitä vain huonot puolet. En ymmärrä, miksi isää ei velvoiteta, tai edes pyydetä viettämään yhtä viikonloppua kuukaudessa lasten kanssa laitoksessa. Isäkin saisi tarvitsemaansa tukea vanhemmuuteen, tapaamiset pyörisivät normaalisti ja itse saisin lepoa, joka todennäköisesti tulee enemmän kuin tarpeeseen, kun ensi viikolla aloitan työt kaiken tämän hässäkän lisäksi. Isäkin osallistuisi perhekuntoutukseen. Hänet osallistutettaisiin ottamaan vastuuta vanhempana. 

Miksi ihmeessä yhteishuoltajuuden jakava isä voi sanoa, ettei halua osallistua, tai ettei nyt sovi. Eri asia on, ellei hänellä ole siihen tarvittavia resursseja. Silloinhan tuskin voitaisiin harkita yhteishuoltajuuttakaan. Jos tästä huolimatta löytyy halua vanhemmuuteen, eikö silloin olisi tarpeellista ottaa vastaan apua, keinoja selviytyä siitä?? Ei kai ratkaisu voi olla se, että vanhemmuudesta sanoutuu irti lukuunottamatta yhtä tai kahta viikonloppua kuukaudesta? Huvittuneena kuvittelen tilannetta, että aamulla herätessä ilmoittaisin lapsille: "Niin joo, tänään mä en sitten oo vanhempi, teillä ei oo nyt äitiä, mulla on nyt vähän muuta".