Joulusta selvitty. Ja hienosti, me kaikki. Ihanien Ystävien ja Rakkaitten avulla. Meillä on ollut onnea.
Nyt olisi aika keskittää energia tulevaan; tulevalla viikolla sovitaan täällä Laitoksessa rytmi kotiviikonloppujen, isän viikonloppujen, tulemisien ja menemisien suhteen. Minulla vaan ei ole ehdottaa ratkaisuja...

En tiedä millä pääsisin tästä epävarmuudesta isän viikonloppujen suhteen. En koskaan voi täysin luottaa, että lasten oleminen, tulemiset ja menemiset hoituu, että kaikki on kunnossa. Yritän puhua isän kanssa, joka on aina periaatteessa samaa mieltä kanssani. Kuitenkaan sovitut jutut eivät tahdo onnistua. Joka tapauksessa joudun olla "hälytysvalmiudessa" koko ajan, vähintään puhelimen päässä. Isä on hyvä isä, omalla tavallaan, en epäile sitä. Kuitenkaan se tapa ei aivan riitä. Lapset tarvitsisivat läsnäoloa, osallistumista arkeen, viimeistä sanaa, rajoja, välittämistä. Ei riitä, että kerran kahdessa viikossa osaa olla mukava. Ei ainakaan äidin näkövinkkelistä.

Nytkin lehtien palstoilla on käyty keskustelua äideistä, jotka vaikeuttavat lasten tapaamisia isän kanssa. Se, ettei isä halua tavata lapsiaan, hyväksytään helpommin. Tapaamisoikeussopimuksessa sanotaan (ainakin kun viimeksi tarkistin), että "LAPSELLA on oikeus tavata...". Tämä oikeus jää kuitenkin usein isän suostumuksen, menojen, elämäntilanteen ja halun varjoon. Jos minulla olisi kaikki valta maailmassa, muuttaisin sanat muotoon "Isällä on velvollisuus osallistua lastensa arkeen ja äidillä velvollisuus mahdollistaa tämä". Laki koskisi tietysti vanhempia riippumatta siitä onko lähivanhempana äiti vaiko isä, ja edellytykset vanhempana toimimiseen ovat molemmilla vanhemmilla olemassa. Lyön vetoa, että useampi avioerolapsi voisi paremmin, useampi rikkonainen perhe olisi kuitenkin omalla laillaan ehjä.

Olen taistellut isän viikonloppujen puolesta jo lähes kymmenen vuotta. Välillä taistelua on tarvittu, välillä ei, mutta kiinni on pidetty siitä, että lapset tapaisivat isää vähintään kahden viikon välein. Syy tähän taisteluun on rehellisesti ollut puhtaasti itsekäs: En jaksa itse, ellen saa välillä jakaa vastuuta, hellittää hetken. Ne hetket kantavat yli riitojen, raivonpurkausten, yhteenottojen, syyllistämisen ja velvollisuuksien. Tv-mainoksesta löytynyt sanonta "Sitä vain jaksaa paremmin, kun on jotain, mitä odottaa" pitää tässä tapauksessa paikkansa. Jos se tekee minusta itsekkään, olen sitten sitä ihan avoimesti. Mutta en usko, että itsekkäät syyt poistavat kuitenkaan sitä tosiasiaa, että suhde isään katkeaa lopulta, ellei sitä kukaan ylläpidä. Niin kävi minullekin murkkuiässä, enkä toivoisi sitä omille lapsilleni. Esikoinen teki päätöksensä 14-vuotiaana ja Keskimmäinenkin on jo miettimässä samaa: Haluanko enää tavata isääni säännöllisesti, vai riitääkö minulle satunnaiset käynnit. Surullista.

Myös laitoksen kanta on se, että isän viikonloppuja harvennettaisiin. Kaksi laitosviikonloppua kuukaudessa meille, yksi meille yhdessä kotona ja yksi lapsilla isän luona. Toivottavasti tämä ehdotus perustellaan minulle hyvin, sillä tällä hetkellä näen siitä vain huonot puolet. En ymmärrä, miksi isää ei velvoiteta, tai edes pyydetä viettämään yhtä viikonloppua kuukaudessa lasten kanssa laitoksessa. Isäkin saisi tarvitsemaansa tukea vanhemmuuteen, tapaamiset pyörisivät normaalisti ja itse saisin lepoa, joka todennäköisesti tulee enemmän kuin tarpeeseen, kun ensi viikolla aloitan työt kaiken tämän hässäkän lisäksi. Isäkin osallistuisi perhekuntoutukseen. Hänet osallistutettaisiin ottamaan vastuuta vanhempana. 

Miksi ihmeessä yhteishuoltajuuden jakava isä voi sanoa, ettei halua osallistua, tai ettei nyt sovi. Eri asia on, ellei hänellä ole siihen tarvittavia resursseja. Silloinhan tuskin voitaisiin harkita yhteishuoltajuuttakaan. Jos tästä huolimatta löytyy halua vanhemmuuteen, eikö silloin olisi tarpeellista ottaa vastaan apua, keinoja selviytyä siitä?? Ei kai ratkaisu voi olla se, että vanhemmuudesta sanoutuu irti lukuunottamatta yhtä tai kahta viikonloppua kuukaudesta? Huvittuneena kuvittelen tilannetta, että aamulla herätessä ilmoittaisin lapsille: "Niin joo, tänään mä en sitten oo vanhempi, teillä ei oo nyt äitiä, mulla on nyt vähän muuta". 

Joulu on lähes ovella. Meille tästä tulee erilainen joulu, monellakin tapaa. Kun vuosi sitten tein päätöksen vuorotteluvapaan aloittamisesta, en ajatellut rahatilannetta kovin pitkälle. Ajattelin vain lapsia ja vallitsevaa tilannetta. Minulle oli tärkeintä, että viimeinen mahdollisuus olla läsnä ennen heidän aikuistumistaan tulisi käytettyä. Että aikuisen läsnäolo helpottaisi arkea Esikoisen biletysvaiheessa, Keskimmäisen kapinoinnin pyörteessä, Kuopuspojan mielenterveyden ja jaksamisen horjuessa sekä Kuopustytön heräävän murkkuiän myllerryksessä. Päivääkään en ole päätöstäni katunut, mutta ennakkosuunnittelua ja harkintaa olisin käyttänyt enemmän, jos olisin ymmärtänyt, miten tiukille kotiinjääminen vetäisi yhden aikuisen talouden.

Vuosi on taisteltu vaihtelevalla menestyksellä. Säästöt käytetty viimeistä penniä myöten, nostamattomat lainat siirretty tilille, äidiltäni avustuksia pyydellen ja tiukassa paikassa jopa ystäviltä lainaillen. Olen hyväksynyt tilanteen ja ymmärrän, ettei tämä ole ikuista, mutta joulunaika on tämän päivän maailmassa se hetki, kun rahattomuus kirpaisee eniten. Koskaan ei meillä ole lapset saaneet kaikkea haluamaansa, mutta jouluksi olen yleensä yrittänyt täyttää jokaiselle lapselle edes yhden kauan kaivatun (ja yleensä vähän kalliimman) toiveen. Tänä vuonna ei onnistu edes pienet toiveet. Pakko tunnustaa, että sapettaa, itkettää, hävettää ja kiukuttaa. 

Onneksi meillä ei joulupukkiin enää uskota; muuten tätä olisikin hankala selittää lapsille. Siksi olenkin hyvissä ajoin joutunut tuomaan julki, ettei tänävuonna lahjasäkit pullistele meidän kuusen alla,ja suurempia hankintoja joudutaan nyt odottelemaan määrittelemättömän ajan. Välillä käy mielessä, että tarvitseeko lapsen kohdata tämä jo tässä vaiheessa, ennen aikuisuutta ja omaa taloudenhallintaa? Kuitenkin olen myös kiitollinen: Tiedän, että Suomessakin tämä on monille arkipäivää, normaalia elämää, joka jatkuu vuodesta toiseen. Meillä on sentään toivoa kaoottisen rahatilanteen parantumisesta...

Jokainen vanhempi haluaisi tietenkin tarjota jälkikasvulleen kaiken tarvittavan. Yhdelle lapselle se vielä onnistuisi, kierrättämällä kahdellekin. Pistoja sydämessä tuntuu siinä vaiheessa, kun huomaa, ettei siihen neljän kanssa pysty. He tarvitsevat niin paljon! Pelkästään vaatekulut ovat valtavat, varsinkin jos ostetaan se, mitä oikeasti tarvitaan. Meillä on opeteltu olemaan ilman. Kasvupyrähdykset saisivat minun puolestani olla jo ohitse, koska tänään ostetussa takissa saattaa kahden kuukauden päästä olla jo liian lyhyet hihat. 

Jos mennään harrastuspuolelle, en voi äitinä tuntea muuta kuin epätoivoa. Tänään oli läheisen laskettelurinteen ensimmäinen aukiolopäivä. Jo viikkoja on ruokapöytäkeskustelut koskeneet lähinnä sitä, että mistä saamme hommattua lasketteluvälineet jokaiselle mahdollisimman edullisesti. Kirpparit ja käytettyjen nettisivustot käydään läpi päivittäin, itketään ja raivotaan kun kaikilla muilla on kausikortti ja omat välineet (jotka tosiaankin tulevat halvemmaksi kuin vuokratut). Jos uuden setin hinta on halvimmillaan 300-400 euroa ja käytetyn hyväkuntoisen puolet siitä, voi jokainen laskea mitä se tekee kerrottuna neljällä. Tosiasiassa meillä ei ole tähän varaa, mutta sisu ja sydän ei anna periksi sanoa sitä lapsille. Kysymys on kuitenkin hyvästä harrastuksesta, jossa koko perhe viihtyy jopa yhdessä. Mutta vannon, todellakin vannon, että alan kirkumaan, jos vielä kuulen lauseen, joka alkaa sanoilla : "Ostetaan pian meille..."

Jos unohdetaan materia, on tämä joulu meille kuitenkin erilainen: Olemme jouluna kotona "lomalla". No, lapset viettävät osan joulustaan isänsä luona, mikä ei poikkea totutusta, mutta itselleni tämä on ensimmäinen joulu koskaan ilman kumppania. Neljä päivää ihan yksin: Pitäisi olla innoissaan, tiedän että olen henkisen lepohetken tarpeessa, mutta miksi päällimmäinen tunne on kuitenkin puhdas kauhu?? Tiedän, että olisin tervetullut moneenkin joulupöytään, mutta JOULU - se on perheen ja lasten juhla... Rakastan yksinoloa, mutta kammoan yksinäisyyttä, ja luulen, että minun jouluuni mahtuu molempia...

Eniten toivon kuitenkin, että vaikkei pöytämme notku joulunpyhinä herkuista, eikä lahjapaperit vie paljoa lattiapinta-alasta, pystyisin jollain keinoin luomaan jouluntunnelmaa. En ole varma pystynkö siihen, osaanko tai kykenenkö, vaikka loppujenlopuksi en usko sen olevan kovin suurista asioista kiinni. Toivoisin oikeaa joulukeliä eli hiljaista lumisadetta minua auttamaan. Sytyttäisin kynttilöitä, soittaisin joululauluja, katselisimme hyviä elokuvia,  ja ehkä jopa rakkaita ihmisiä ilmestyisi kylään... Toivon, ettei tämä joulu jäisi meidän perheen mieleen huonona jouluna, vaan ainoastaan erilaisena jouluna.

No niin, nyt on lähes viikko asuttu Perhekuntoutusyksikössä. Tunteet ja fiilikset ovat vaihdelleet laidasta laitaan, niin jokaisella lapsella, kuin minullakin. Olen ollut helpottunut, etten ole enää yksin tekemässä päätöksiä, kiitollinen, että joku on kanssani ottamassa vastaan raivoa ja kiukkua, jota uusi tilanne nostaa pintaan. Välillä on kuitenkin kaduttanut: Mihin olen oikein itseni ja lapseni laittanut, auttaako tämä muka meitä arjessa?? Haluanko itse elää kontrollin alla??

Haasteeksi on yllättäen muodostunut tekemisen puute. Kotona sitä oli aina jotain pientä puhdetta, luppoaikaa ei jäänyt. Jos jäi, oli se helppo kuluttaa koiran kanssa, tai karaokebiisejä treenaten. Asuntomme täällä on uusi ja siisti, yleistä järjestystä on helppo pitää yllä, varsinkin nyt kun uusien sääntöjen myötä myös nuoriso osallistuu enemmän siisteyspolitiikkaan. Pari kertaa on käynyt mielessä, miten paljon olisin tähänastisen elämän aikana  tienannut "omaa ja/tai laatuaikaa lasten kanssa", jos olisin vastuuttanut lapsiani enemmän ja aikaisemmin. Vielä kun otetaan huomioon luonteeni, joka vaatii pientä kiirettä ja painetta saadakseen asioita tapahtumaan, tuntuu tällainen notkuminen välillä hyvinkin turhauttavalta. Toivon, että rutiinien muodostuminen ja viikko-ohjelman vakiintuminen tuo helpotusta kaikkeen edellä mainittuun...

Jälkikasvu käyttää oman luppoaikansa toistensa härnäämiseen, tai keskittää energiansa siihen miten saisi mahdollisimman kuuluvasti tuotua julki sen itsestäänselvän tosiasian, että on tylsää. Vankilassa ei olla täällä oltu, lapset ovat saaneet tavata kavereitaan, suunnitella omia menojaan, mutta tiukemmassa kontrollissa kuin ennen. Perheen yhteinen tekeminen tuntuu kaikille olevan outo ja epämiellyttävä asia, mikä on saanut minut löytämään taas yhden virheen äitien pitkään vikalistaan liitettäväksi: Olen halunnut kovasti olla kaikille tasapuolinen äiti, koittanut järjestää jokaiselle kahdenkeskistä aikaa vanhemman kanssa, ettei kukaan tuntisi itseään laiminlyödyksi. On jäänyt huomaamatta, miten tärkeää olisi opettaa lapset toimimaan myös yhdessä, perheenä, yhteisen hyvän ja kivan eteen...

Oman draamansa aiheutti kaksosten uuden koulun aloittaminen. Luokkatoiveita ei koulu pystynyt toteuttamaan, ja siitäkös Kuopustyttö riemastui. Itku ja parku tutustumistilaisuudessa oli valtaisa, osansa saivat niin opettajat, minä äitinä, Yksikön työntekijät kuin uudet (vielä täysin tuntemattomat) luokkatoveritkin. Kielenkäyttö oli sen verran railakasta, että yllätti jopa minut, ja kiusaus tekeytyä yksikön työntekijäksi vanhemman sijaan oli suuri... Tunsin häpeää kasvatustaidoistani, kunnes ymmärsin: Olen opettanut lapsilleni hyvät käytöstavat. Jos he päättävät olla niitä noudattamatta, kantavat he itse vastuun käytöksestään. 12-vuotias fiksu, fyysisesti ja psyykkisesti terve lapsi osaa jo mielestäni tehdä käyttäytymiseensä liittyviä päätöksiä, ja kantaa niistä vastuun.

Rajoittaminen ylipäätään on ollut teineilleni shokki: Äiti ei enää neuvottele (koska ei ole enää yksin neljää vastaan), äiti ei enää anna vinkumisella periksi (koska pystyy olla vahva tietäessään, että joku muu jatkaa, ellei hän itse jaksa), äiti määrää (koska on saanut vahvistusta luomilleen säännöille, ja tietää niiden olevan oikein). Heille tuntuu olevan vaikea hyväksyä sitä, että myös muut ihmiset sekaantuvat heidän asioihinsa. Ohjaajat Yksikössä kuulevat lähes joka päivä lauseet `Mitä se sulle kuuluu` tai `Et sä oo mun äiti`. Ymmärrän nuoriani kyllä: Saavutetuista eduista ei kukaan, aikuinen eikä lapsi, halua luopua. Elämä on muuttunut; uusi ja outo paikka, ympäristön paineet, oma paha olo, pelko, syyllisyys... Ihan samoja asioita he käsitteleät mielessään, kuin minäkin. He vain reagoivat eri tavalla. Välillä on pakko jopa ihailla sinnikkyyttä ja paloa, jolla omaa etua puolustetaan!

Toivoisin, että jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin saisin tämän porukan käsittämään, että yhteisön etu on myös yksilön etu. Kun perhe voi hyvin, myös lapset ja vanhemmat yksilöinä voivat paremmin. Toivon ettei se ole myöhäistä, että saamme vielä joskus postata Facebookkiin ;) rehellisesti ja täysin sydämestä: -Se tunne... kun kotiin tullessa vastassa on maailman ihanimmat ja arvokkaimmat ihmiset!