Meillä on viikko aikaa. Olla kotona. Aika pelottavaa; kuka sitä nyt kotoaan lähtisi... -No, me lähdemme! Minä, neljääkymppiä liian nopeasti lähestyvä, kymmenen vuotta sitten eronnut yh-äiti, 17-vuotias Esikoispoika, 14-vuotias Keskimmäinen (poika), ja Kuopukset, 12-vuotiaat Tyttö ja Poika.

Meillä on ollut rankka vuosi. Siihen on mahtunut kouluvaikeuksia jokaisen lapsen osalta, Kuopuspojan lyhyt oleskelu lastenpsykiatrisella sairaalajaksolla, Keskimmäisen rajojenkoettelu, joka johti hetkellisesti vapaaehtoiseen sijoitukseen lastensuojeluyksikköön, Esikoisen törttöilyt humalapäissään ja Kuopustytön heräävä murrosikä. Olen ollut neuvoton, turhautunut, kyllästynyt, huolissani ja ennen kaikkea väsynyt. Olen kaikkea näitä ajoittain yhä edelleen, mutta onneksi hiukan vähemmän. Tämän perhekuntoutuksen jälkeen olen näitä yhä oleva, mutta en anna sen häiritä. Pimeän jälkeen tulee aina valo.

Lasten isästä erotessani minulle oli tärkeintä pärjätä. En halunnut meitä sosiaalitapaukseksi, perinteiseksi kuvaksi ankeasta yh-äidin elämästä. Ajattelin, että kovalla työllä ja sisulla pystyn pitämään meidät pinnalla. Että rakastaisin jälkikasvuani niin kovasti, että se korvaisi sen, mitä aineellisesti en pysty heille hankkiman. Olisin niin vahva, että lapset perisivät vahvuuteni automaattisesti. Kuinka väärässä olinkaan...-Kaikkeen ei vain pysty vaikuttamaan tahdonvoimalla. "Sosiaalitapauskin" merkitsee minulle nykyään ihan eri asiaa kuin silloin. Minä olin nuori ja kaikkivoipa, niinkuin nuoret ihmiset yleensä ovat.

Meillä on tehty perhetyötä, lapsien haasteita ja solmukohtia on ratkottu yhdessä ja erikseen, apua on haettu ja saatu. Miksi helvetissä meillä sitten painitaan samojen ongelmien kanssa päivästä toiseen?? Huono käytös, merimiesten kielenkäyttö, epäkohteliaisuus toisia kohtaan, vastuuttomuus, riidat ja piittaamattomuus yhteisistä asioista varjostavat arkea, normaalia elämää. En halua tämän jatkuvan näin; liian paljon pientä, jotta saisin pidettyä paketin kasassa!

Muutama päivä sitten meillä siis istui keittiön pöydän ääressä niin paljon väkeä, ettei moista ole nähty sitten Esikoisen rippijuhlien. Sain avukseni kaksi perhetyöntekijää ja kaksi sosiaalityöntekijää, tehtävänä kertoa lapsille intensiivisestä perhekuntoutuksesta. En lähtenyt siihen yksin, koska osasin odottaa vastustusta. Sehän on luonnollinen reaktio kaikkeen uuteen ja pelottavaan. Mutta tiesin myös sen, ettei minusta olisi ollut yksin seisomaan päätökseni takana, nämä neljä nuorta osaavat olla pelottavan voimakkaita ottaessaan yhteisen rintaman.

Olin kiitollinen ammattilaisista pöydän ympärillä, ilmassa oli oikeasti suuren draaman tuntua: Keskimmäinen tyrmäsi tietysti ajatuksen omiin kokemuksiinsa laitosasumisesta vedoten, Kuopustyttö pelkäsi menettävänsä ystävät. Itku ja raivo oli öööh...aika hurjaa (kauniisti ilmaistuna). Yllättäen Esikoinen suhtautui asiaan rauhallisesti, suurin huoli oli luultavasti se, että miten pystyy sitten hengata kavereiden ja tyttöystävän kanssa. Häntä, kuten meitä kaikkia muitakin, rauhoitti kuitenkin se tosiasia, ettei perhekuntoutusyksikkö ole vankila. Elämme yksikössä omassa asunnossa, omien, yhdessä itseluotujen sääntöjen mukaan, ihan kuin omassa kodissammekin tekisimme. Nyt meillä on kuitenkin lähellä muita aikuisia, osaavia sellaisia, auttamassa tarpeen tullen, kun minulla tai lapsilla loppuu keinot tai kyvyt selvitä... Yritän ajatella asiaa näin positiivisesti, vaikka epäilyni on minullakin: Teenkö oikein, luoko tämä ratkaisu uusia ongelmia, onko tästä hyötyä, mitä ihmiset sanovat... Jonkinlaista uskoa ja oikeutusta tunsin kuitenkin katsoessani Kuopuspojan reaktioita perhepalaverin aikana. Olin lukevinani hänen kasvoiltaan selkeästi....helpotusta.

En tiedä pidetäänkö tätä blogia jeesusteluna. Eräs ystävä veikkasi -ja saattoi olla oikeassakin- että haen hyväksyntää. Minua kiusaa kuitenkin ajattelutapa, joka on Suomessa vallinnut ammoisista ajoista lähtien: Oman perheen asiat pysyvät oman perheen sisällä! Yritin etsiä tietoa, varsinkin perheiden ja nuorten omia kokemuksia perhekuntoutuksesta. En löytänyt, tai sitten liikuin väärillä foorumeilla. Alkoholismista tai parisuhdeväkivallasta käydään kyllä keskustelua, mutta entä jos ongelmat eivät ole näin "suuria", mutta vaikuttavat lapsien elämään ja arkeen yhtä voimakkaasti? Onko heikentynyt kyky toimia perheenä tai vanhempana liian pieni ongelma avun hakemista varten? Minusta ei ole.

Palaan lähtöpäivän lähestyessä...