Alkuviikko on mennyt ahkeraa mietintätyötä tehden. Käytännöntoteutusta häiritsi kaikkien lapsiperheiden ei toivottu-vieras, vatsatauti, tällä kertaa vain minua (toivottavasti!!) tervehtien.

Nyt on siis mietittävä, mitä otetaan mukaan Yksikköön ja mikä jää odottamaan viikonloppuvierailuja omaan kotiin. Ensinnäkin POLKUPYÖRÄT, 3 kpl. Koulumatkojen kannalta välttämättömiä, mutta millä kuljetan ne? Tarvitaan siis lava-auto, pakettiauto tai pari reissua telineen kanssa. Kenen pyörä otetaan ensin, koska takuuvarmasti alkaa vääntö siitä miksi TOI saa pyörän tänään ja MINÄ vasta huomenna...

TIETOKONE. Veikkaan, että kovin moni lapsiperhe tänä päivänä ei selviä ilman sitä. Sosiaalinen elämämmekin saattaa lähiaikoina keskittyä enimmäkseen Facebook-päivityksiin, joten olisihan se hui ja kauhistus, jos ei edes tietokonevuoroista voitaisi käydä kiistaa. Toisaalta voisi oikeasti olla välillä mukavaa, kun ei tarvitsisi kuunnella sitä, että TOI on ollut koneella niin ja niin kauan ja MÄ en voinut olla omalla vuorolla, kun mulla oli muuta...

PLEIKKARI+TV. Keskimmäinen ei kuulemma selviä ilman rakasta, ikiomaa vekotintaan. Televisio Yksiköstä löytyy, mutta haluanko keksiä ilta toisensa perään ratkaisuja siihen, että TOI pelaa, kun MÄ haluan katsoa Salkkareita...

VAATTEET viidelle hengelle, sisältäen toppavaatteet ja normaalivaatteet +kengät. Talven saapuessa sukset, monot, lumilaudat, luistimet.... LATURIT viiteen puhelimeen, HIUSTENKUIVAAJA ja SUORISTUSRAUTA naisväkeä (ja vähän miesväkeäkin) varten. MOKKULA tietokoneyhteyden saamiseksi. MEIKIT. KOULUKIRJAT JA -TARVIKKEET. Kuopuspojan SCOOTTI (=temppupotkulauta). Toivelistalla oli myös stereot, subbarit, ja ylimääräinen telkkari, mutta siihen vedin aikuisen oikeudella rajan. Totisesti, elämä oli yksinkertaisempaa ennen vanhaan!

Tämän tavarashown lisäksi selvitettävänä on Kuopuspojan taksikyyditykset terapiaan kaksi kertaa viikossa, kaksosten koulun vaihto, vara-avaimen paikka ja kotivahdin sopiminen, koiran luovuttaminen adoptioon siskoni luo, sekä kunnon siivous, että kotiin on sen ajan koittaessa mukava palata. Aikaa kyllä olisi kaikkeen tähän, mutta mistä saisin siihen tarvittavan energian??

Tilaan siis rekka-autollisen tarmoa ja tehokkuutta, ja paluukuormaan pakkaan kaiken sen rojun mitä 5-henkinen perhe (muka) tarvitsee elääkseen.

Meillä on viikko aikaa. Olla kotona. Aika pelottavaa; kuka sitä nyt kotoaan lähtisi... -No, me lähdemme! Minä, neljääkymppiä liian nopeasti lähestyvä, kymmenen vuotta sitten eronnut yh-äiti, 17-vuotias Esikoispoika, 14-vuotias Keskimmäinen (poika), ja Kuopukset, 12-vuotiaat Tyttö ja Poika.

Meillä on ollut rankka vuosi. Siihen on mahtunut kouluvaikeuksia jokaisen lapsen osalta, Kuopuspojan lyhyt oleskelu lastenpsykiatrisella sairaalajaksolla, Keskimmäisen rajojenkoettelu, joka johti hetkellisesti vapaaehtoiseen sijoitukseen lastensuojeluyksikköön, Esikoisen törttöilyt humalapäissään ja Kuopustytön heräävä murrosikä. Olen ollut neuvoton, turhautunut, kyllästynyt, huolissani ja ennen kaikkea väsynyt. Olen kaikkea näitä ajoittain yhä edelleen, mutta onneksi hiukan vähemmän. Tämän perhekuntoutuksen jälkeen olen näitä yhä oleva, mutta en anna sen häiritä. Pimeän jälkeen tulee aina valo.

Lasten isästä erotessani minulle oli tärkeintä pärjätä. En halunnut meitä sosiaalitapaukseksi, perinteiseksi kuvaksi ankeasta yh-äidin elämästä. Ajattelin, että kovalla työllä ja sisulla pystyn pitämään meidät pinnalla. Että rakastaisin jälkikasvuani niin kovasti, että se korvaisi sen, mitä aineellisesti en pysty heille hankkiman. Olisin niin vahva, että lapset perisivät vahvuuteni automaattisesti. Kuinka väärässä olinkaan...-Kaikkeen ei vain pysty vaikuttamaan tahdonvoimalla. "Sosiaalitapauskin" merkitsee minulle nykyään ihan eri asiaa kuin silloin. Minä olin nuori ja kaikkivoipa, niinkuin nuoret ihmiset yleensä ovat.

Meillä on tehty perhetyötä, lapsien haasteita ja solmukohtia on ratkottu yhdessä ja erikseen, apua on haettu ja saatu. Miksi helvetissä meillä sitten painitaan samojen ongelmien kanssa päivästä toiseen?? Huono käytös, merimiesten kielenkäyttö, epäkohteliaisuus toisia kohtaan, vastuuttomuus, riidat ja piittaamattomuus yhteisistä asioista varjostavat arkea, normaalia elämää. En halua tämän jatkuvan näin; liian paljon pientä, jotta saisin pidettyä paketin kasassa!

Muutama päivä sitten meillä siis istui keittiön pöydän ääressä niin paljon väkeä, ettei moista ole nähty sitten Esikoisen rippijuhlien. Sain avukseni kaksi perhetyöntekijää ja kaksi sosiaalityöntekijää, tehtävänä kertoa lapsille intensiivisestä perhekuntoutuksesta. En lähtenyt siihen yksin, koska osasin odottaa vastustusta. Sehän on luonnollinen reaktio kaikkeen uuteen ja pelottavaan. Mutta tiesin myös sen, ettei minusta olisi ollut yksin seisomaan päätökseni takana, nämä neljä nuorta osaavat olla pelottavan voimakkaita ottaessaan yhteisen rintaman.

Olin kiitollinen ammattilaisista pöydän ympärillä, ilmassa oli oikeasti suuren draaman tuntua: Keskimmäinen tyrmäsi tietysti ajatuksen omiin kokemuksiinsa laitosasumisesta vedoten, Kuopustyttö pelkäsi menettävänsä ystävät. Itku ja raivo oli öööh...aika hurjaa (kauniisti ilmaistuna). Yllättäen Esikoinen suhtautui asiaan rauhallisesti, suurin huoli oli luultavasti se, että miten pystyy sitten hengata kavereiden ja tyttöystävän kanssa. Häntä, kuten meitä kaikkia muitakin, rauhoitti kuitenkin se tosiasia, ettei perhekuntoutusyksikkö ole vankila. Elämme yksikössä omassa asunnossa, omien, yhdessä itseluotujen sääntöjen mukaan, ihan kuin omassa kodissammekin tekisimme. Nyt meillä on kuitenkin lähellä muita aikuisia, osaavia sellaisia, auttamassa tarpeen tullen, kun minulla tai lapsilla loppuu keinot tai kyvyt selvitä... Yritän ajatella asiaa näin positiivisesti, vaikka epäilyni on minullakin: Teenkö oikein, luoko tämä ratkaisu uusia ongelmia, onko tästä hyötyä, mitä ihmiset sanovat... Jonkinlaista uskoa ja oikeutusta tunsin kuitenkin katsoessani Kuopuspojan reaktioita perhepalaverin aikana. Olin lukevinani hänen kasvoiltaan selkeästi....helpotusta.

En tiedä pidetäänkö tätä blogia jeesusteluna. Eräs ystävä veikkasi -ja saattoi olla oikeassakin- että haen hyväksyntää. Minua kiusaa kuitenkin ajattelutapa, joka on Suomessa vallinnut ammoisista ajoista lähtien: Oman perheen asiat pysyvät oman perheen sisällä! Yritin etsiä tietoa, varsinkin perheiden ja nuorten omia kokemuksia perhekuntoutuksesta. En löytänyt, tai sitten liikuin väärillä foorumeilla. Alkoholismista tai parisuhdeväkivallasta käydään kyllä keskustelua, mutta entä jos ongelmat eivät ole näin "suuria", mutta vaikuttavat lapsien elämään ja arkeen yhtä voimakkaasti? Onko heikentynyt kyky toimia perheenä tai vanhempana liian pieni ongelma avun hakemista varten? Minusta ei ole.

Palaan lähtöpäivän lähestyessä...